Voi pyhä sylvi, millainen eilinen päivä oli. Itse asiassa olen lähtenyt tällä viikolla joka helkkarin päivä kiireellä töihin, jonne olen kuitenkin ennättänyt ennen normaali työaikaa... olen tehnyt vaihteeksi päivästä pidempää työpäivää ja muutamana iltanakin olen tehnyt joustoja. No tukka putkella on töihin menty... eilinen oli kuitenki kaiken huippu.
Istuskelin aamusta koneella, katselin ja kommentoin Galtsussa ystävän Amsterdamin reissulta ottamia kuvia – maassa rauha. Sitten soitti lomalla oleva työkaveri ja kysyi keittäisinkö kahvit, jos hän tulisi käymään. Mikäs siinä, laitoin ”pannun tulelle” ja koirat esteen taakse Tomin huoneeseen – sillä työkaveri ei ole ns. koiraihmisiä. Kahviteltiin ja juteltiin, kunnes kaveri kysyi tiedänkö missä Kantolantien varressa on vadelmapensaita. Hän oli kuullut, että jossain näillä nurkilla on vattupensaita runsain mitoin. Kerroin nähneeni viime syksynä runsaasti vadelmapensaita eräässä paikassa (jota en tässä paljasta) ja lupasin lähteä näyttämään hänelle sen paikan. Tämä, ei koiraystävä sanoi vielä että ota koirat mukaan. Lähdimme meidän autolla liikkeelle ja vattupensaita löytyi ”pilvin pimein”, mutta niissä oli vain pieniä kutistuneita raakileita... niihin ei taida tänä vuonna tulla marjoja kerättäväksi asti. Kiertelimme aluetta pensailta toiselle. Huomasin jossain vaiheessa, että Ihqua ei pyörikkään kintuissa. Huusin sitä ja se tuli heti pienen matkan päästä iloisesti meidän luo. Välittömästi kaveri kysyy, että mikä tässä haisee ja minulla syttyi lamppu ”Ihqu ...rkel!!!!”. Jos minun äänensävy olisi tappanut, Ihqulla olisi sojottanut kintut taivasta kohti, sillä haju oli todella kamala ja Ihqu oli vihertävänkellertävän liman peitossa. Ihqu tajusi, että noutaja on lähellä ja lähti hipsimään autoa kohti. Jollain ihmeen voimalla sain äänensävyn normaaliksi ja Ihqu tuli luo, että sain kytkettyä sen hihnaan. Sanoin ei voi kuvata, kuinka kauhea haju oli. Ihqu oli pyörinyt melkoisella varmuudella jossain mädänneessä raadossa – mikä se on en halua edes tarkemmin tietää. Siitä olen varma, että ihmispaska se ei ollut, sillä pyörimispaikka oli sellainen ettei siihen olisi voinut ihminen pyllistää. Aivot huusi hoosiannaa, yritin epätoivoisesti miettiä miten helkkarissa saan puhdistettua Ihqua sen verran, että ilkeäisi autoon ottaa. Kaveri käveli kymmenien metrien päässä ja kysyi epätoivoisella äänellä, että onko hänen pakko tulla samaan autoon. Autolle päästyämme, löysin mehukanisterin jossa oli koirille tarkoitettua juomavettä ja Pekan työrukkasen. Niiden avulla sain hieman Ihqua puhdistettua ja tällä kertaa heitin surutta pullon ja rukkasen mettään (anteeksi luonto). Sen jälkeen peitin Ihqun koiran alustaan jonka kiersin hihnalla kiinni. Koska Ihqu oli sen verran tiukassa paketissa, se ei suostunut hyppäämään autoon ja minä en olisi koskenut siihen pajain käsin millään käskyllä – nostin hihnoista Ihqun autoon. Paluumatka oli todella unohtumaton, kaikki auton ikkunat auki ja yhdellä kädellä ajoa (toisella pidin nokasta kiinni) mutkaista ”rallitietä” kovalla vauhdilla. Lohdutin kaveria että olen ollut entisessä elämässä rallikuski, ei tarvi pelätä ja niin lujaa kuin vaan päästiin kohti kotia. Kaveri sanoi jossain vaiheessa, että kyllähän tämä menettelee, kun pitää nokasta kiinni. Mulla raksutti jo ajon aikana, miten toimin kotiin päästyäni. Pihalle päästyämme vauhdilla ulos autosta – hyvä että auto ennätti pysähtyä – koirat yhtä vauhdilla pihalle ja juoksujalka virittämään sisältä vesiletku ulos, että saan lämpimällä vedellä pestä koirat. Vaikka Unski ei ollut pyörinyt raadossa, oli sekin saanut hajusta omansa, koska oli samassa tilassa Ihqun kanssa paluumatkan ajan. Matonpesusta oli jäänyt mäntysaippua tiivistettä ja kuurasin Ihqun perusteellisesti kumikäsineet kädessä ja harjaa apuna käyttäen vesiletkun alla. Kaveri kaatoi mäntysaippuaa reilusti ja siinä ei nokka kauaa tuhissut, kun molemmat koirat oli jynssätty karmean hajun ja sadattelun kera. Vaikka jynssäsin parrat perusteellisesti, haju vei silti voiton, se leijaili - niin ainakin tuntui – koko piha-alueella edelleen. Kuivasin koirat pyyhkeillä ja lopuksi kastelin yhden pyyhkeen shampoo veteen ja pyyhin sillä vielä koirat perusteellisesti. Sitten keräsin kiireesti kaikki operaatiossa käytetyt pyyhkeet ja auton aluset jätesäkkiin ja vein ne roskapönttöön. Seuraavaksi pesin hihnat ja pannat. Ei taistelu hajua vastaan päättynyt tähän, seuraavaksi oli auton sisätilojen vuoro. Auton perätilasta lensi kaikki irtoava kartanolle ja pyyhin sen perusteellisesti moneen kertaan, manaten samalla ettei etikkaa sattunut olemaan. Sillä olisi saanut varmasti niskalenkin hajusta. Parrat formuloi pihalla, ilman huolen häivää... hyvähän se on formuloida putipuhtaana, edelleen lisäaromin leijuessa ympärillä.
Kaveri lähti kun operaatio oli ohi, eikä varmasti unohda meidän reissua ja lemua ikinä. Hänelle oli vaikeuksia ymmärtää, että koirat voi tehdä näin – ei varmaan tule ikinä laittamaan itselleen koiraa. Kaveri kertoi, että kun hän on käynyt meillä edellisen kerran, meillä oli vilissyt snautserin pentuja ja minulla oli ollut mansikkahillo valmistumassa joka oli päässyt kiehumaan kattilasta yli... joo... kuinkahan kauan menee ennekuin kaveri tulee seuraavan kerran käymään... meillä aina sattuu ja tapahtuu. Pitäiskö ruveta markkinoimaan ”kaikkea voi sattua ja tapahtua” vierailuja - tervetuloa??? Jotenki tutun oloinen ajatus... aiemminkin käynyt mielessä...
Kun vihdoin ja viimein selvisin työpaikalle, minulle olisi kelvannut työhuoneeksi pyöreä ja pehmustettu pieni koppi, sillä lemu tuntui edelleen nokassa kaikesta pesusta huolimatta. Pisteenä iin päälle sain kaverilta tekstarin ”Se haju sitten tarttui. Välillä leijuu nenässä niin ihana tuoksu. T. E” Jostain sain voimia ja työnteko alkoi sujumaan illan mittaan ja työpäivän lopetin kymmenen aikaan, ei edes jaksanut ajatella jouston tekoa.
Kotiin tultua katsoin yllättyneenä kiiltävä karvaisia partoja, kunnes muistin mikä on kiillon niiden karvaan saanut. Etikalle on edelleen käyttöä... se lemu vaan leijuu vienona edelleen.
Jaa ja miksi olen koko viikon tukka putkella pyyhältänyt töihin. No, tiistaina kävin poimimassa kolme ämpärillistä mansikoita, joista pienen osan ennätin laittaa pakasteeseen ennen töihin lähtöä. Pakastus urakka jatkui puolen yön aikaan ja vielä seuraavana aamuna. En ole ennättänyt edes syödä yhtenäkään päivänä ennen töihin lähtöä muuta kuin mansikoita. Olen hakenut kaupasta pientä suolapalaa töihin evääksi ja eilen jo tuntui että työvaatteet pyörii päällä. No se taitaa olla vain toiveajattelua, mutta ehkä myös vähän totta.
Jotta tämä viikko menisi sitten loppuun asti ”ihan putkeen” heräsin tänään 6.30 pyssyn paukkeeseen. Ensimmäisen sarjan aikana ennätin herätä kunnolla ja katselin pää edelleen tyynyllä näkymää ikkunasta – ihmeissäni missä ammutaan. Pauke kuului läheltä ja aika ajoin kuuluva pauke sai ainakin harakat läheisen talon takaa lentoon ammuskelun tahdissa. Mietin epätoivoisesti kuka ampuu, olin kuitenki niin väsynyt että tyydyin seuraamaan tilannetta pää tyynyllä. Aamuaurinko valaisi maisemaa, mietin lähtisinkö katsomaan kuka ammuskelee, saisinko sankarikuoleman jos joku jolla on sammunu valot vintistä, ampuis. Kylän elämä näytti soljuvan paukkeesta huolimatta normaalisti, tietä pitkin ajeli pyöräilijä ja autoja huristeli molempiin suuntiin harvakseltaan. Muutamien todella selvien ja kovien laukausten sarjoja kuului kymmenisen minuuttia. Koska paikalle ei ilmestynyt poliisijoukkoja, nousin sängystä kiroten ammuskelijan alimpaan manalaan, olisin tarvinnut kipeästi vielä ainakin reilun tunnin unta.
Vaikka tänään on kuulemma alkanut Sepelkyyhkyn metsästys, en voi ymmärtää että hiton pauke on aloitettava varhain aamulla ja asutuksen vieressä... mulla on ollu niin raskas viikko, että toivoin ................. (sensuroitu), nyt se pauke nimittäin kuuluu kauempaa lähimetsästä.
No, kun tämä manaaminen on päässyt hyvään alkuun, pistetäämpä samaan syssyyn kunnon manaukset ja ihmettelyt. Autoilijoita verotetaan moninkertaisesti kaikilla mahdollisilla tavoilla... mutta minne helkkariin rahat menee, kun Suomen maantiet ovat todella surkeassa kunnossa. Ihan hävettää nelostien kunto Iin kohdalla. Liikenneympyröihin pitää ajella todella varovaisesti väistäen tiehen ilmestyneitä kuoppia, joita paikataan uskollisesti – välillä muutaman päivän viiveellä, mutta aina vaan uusia kuoppia ilmestyy – hävettää – todella valtatie 75. Eilen töihin mennessä ajelin autoletkassa 30km tuntivauhtia kymmenen kilometriä... syy selvis aikanaan, kun traktori kääntyi letkan edestä sivutielle... valtatie 75... joo. Taitaa autoilijoita kerätyt vero eurot mennä eri maiden pankkien tukemiseen.
Nyt kun olen päässyt henkisesti kuin myös ruumiillisesti (otsasuonet pullistellen) uuteen aamuun ja täydellä vauhdilla, laitan kolmannen kahvikupillisen ”tippumaan” hyräillen ”voiko ihanammin päivän enää alkaa” Ihana aamu – Johnny (YouTube) ja näytetäänpä vielä teiden kuntoa Venäjällä musiikin saattelemana Venäläinen maantie kuvina (YouTube) ... tätä kohti ollaan menossa täälläkin – pahoin pelkään ...
Antoisaa viikonloppua!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti