Harmaan eri sävyjä Saikanväylällä... missä aurinko??

Eilen päästiin eka kerran tälle talvelle Saikanväylälle lenkille. Aamusta ensin siistin koirien tassukarvat, Unskin lipan sekä parran. Muut karvat jätin rauhaan, että on pakkasvara - jos tänä talvena niitä sattuisi vielä olemaan. Pakkasta on ollut vain muutama aste (kerranki etelämpänä on ollu kovemmat pakkaset) ja ajattelin jään olevan jo sen verran vahvaa, että siinä kestää kävellä. Kun sääennuste lupaili tuulen kääntyvän etelään, oli pakko lähteä jäälle ennenkuin vesi nousee jään päälle. Koirilla oli lääniä juosta, jään päällä oli lunta sopivasti vajaa kymmenen senttiä. Joissakin paikoissa oli jo vähän vettä jään päällä, mutta ei se meitä haitannut. Koirien harmiksi lumessä näkyi vain parit jäniksen jäljet, eivät päässeet ylenmäärin herkuttelemaan papanoilla.
Viimme viikolla harrastettiin pääsääntöisesti pitkiä iltalenkkejä, loppuviikosta oli tosi tuulettomia päiviä. Yhtenä iltana kävin potkurilenkillä Unskin kanssa. Alussa sain itse hiki hatussa potkutella ja pitää vauhtia yllä, Unski ei aluksi oikein tajunnu että se saa vetää, vaikka valjaat oli päällä. Kävin tekemässä nelostien risteyksessä u-käännöksen ja lähdin takaisin kotiin päin, johan alkoi vauhtia löytyä. En kurvannutkaan pihalle, vaan annoin eteen komennon ja kierrettiin vauhdilla Paasorannantien lenkki.
Kunhan Ihqun juoksu on kunnolla ohi, pitää muistutella Unskille kunnon vetoa sen kanssa.

Sitä kun on tottunu enimmäkseen yksikseen höpötteleen täällä kotona, nyt takana muutama viikko ei niin yksikseen oleilua. Kun jäätiin Pekan kanssa kahestaan tänne viikoksi, huomas toisaalta että on ihan mukavaa kun on muitakin kaksijalkaisia huushollissa. Ei menny kuitenkaan kauaa, kun yksineläjä Tuula pyrki pintaan. Voi että mua ärsyttää Pekan muutama tapa, mutta olin kerranki hiljaa ja ajattelin että jos nyt aukasen suuni, voi Pekka kertoa minun sata sitä ärsyttävää tapaa. Joskus vaikeneminen on kultaa, varsinki kun ei halua kuulla omia miinuksia, silloin ei kannata toisellekkaan niistä huomautella. Ei mun ainakaan tarvinnu tehdä lumitöitä, yes! Pekka piti siitä huolen.
No nyt sitte olen taas yksin, kun Pekka lähti maanantaina töihin. Höpöttelen ittekseni jälleen koirille ja kissoille. Voin katsoa vapaasti telkkarista mitä haluan. Pekka surffaa niin nopeasti kanavalta toiselle, että minä tulin siitä merisairaaksi ja vetäydyin ihan suosiolla tarvittaessa makkarin telkkarin ääreen.
Jotenki näin harmaana ja pimeänä vuodenaikana ei oikein jaksa olla positiivinen tai innostunut mistään. Vai käyttääkö tätä pimeyttä vain hyvänä tekosyynä vetämättömyyteen ja tyytymättömyyteen? Jokin aika sitten oli ihan lääkärismiehen suositus Kalevan sunnuntailiitteessä, että ihmisten pitäisi hellittää ja nukkua enemmän pimeimpänä vuodenaikana, ladata akkuja - eikä potea ja surkutella saamattomuuttaan tai väsymystään. No, minä olen ainakin nyt voinut toteuttaa sitä neuvoa ihan yllinkyllin, vaikka kieltämättä mielessä välillä pyörii... pitäisi tehdä sitä tai tätä. Aamulla en kuitenkaan nuku pitkään, illalla en mene aikaisin nukkumaan, mutta ah ne ihanat iltapäivätorkut voin ottaa... ne on parasta!
Työhommien jatkumisesta ei ole vielä tietoa, joten lekottelen jos siltä tuntuu... nyt kun siihen on mahdollisuus. Tekemättä jääneet työt kyllä löytyy edestä, näin uskon... ja että vielä se aurinkoki täällä paistaa.
Aurinkoa odotellessa mukavaa viikon jatkoa!