Ensimmäinen työpäivä takana. Oli mukava mennä töihin, kun vastassa oli ystävällisesti hymyileviä - jo tuttuja työkavereita - jotka tuntuivat olevan tosi iloisia kun menin sinne taas hommiin. Työkaverit lähti koulutuspäivälle, joten jäin yksin jatkamaan, minulta aiemmin kesken jäänyttä hommaa. Tuttua hommaa siis, enkä aikaillut töiden aloittamista. Sain käyttööni tutun toimistohuoneen, jossa voin rauhassa keskittyä aakkostaan ja keräämään arkistoon menevää materiaalia. Työpäivä meni tosi nopeasti ja pääsin työssä hyvään alkuun.
Pyöräilin työmatkan, koska tälle päivälle oli luvattu hyvää säätä. Aamulla tiet oli jäiset, iltapäivällä aurinko paistoi ja oli +5 lämmintä varjossa. Kotiin tultua söin nopeasti ja lähdin partojen kanssa katsomaan pitkästä aikaa, miltä jäätilanne näyttää Saikanväylällä. Iloinen yllätys, ei näyttänyt pahalta ja niin lähdimme kierteleen väylille. Paikka paikoin jäällä oli sohjoa ja vettä, koirilta kastui välillä tassut kun eivät vauhdin hurmassa joutaneet katsomaan minne juoksevat. Unskilla oli pilkettä silmäkulmassa ja se oli tosi vauhdikkaalla päällä. Jossain välissä se sai rantarisukosta katkaistua pitkän oksan ja toi sen minulle että heittäisin sitä. Kun kumarruin ottaakseni kepistä kiinni Unski ravisti rajusti päätä keppi suussa ja eiköhän kepin pää osunut minua poskeen silmän alle – sain kepistä päin näköä. Kävi aivan helkkarin kipeästi, Unski pudotti kepin ja minä talloin kiukuissani kepin (en Unskia) sohjoon tuhannen palasiksi. Haudoin kipeää poskea lumella, matkaa jatkaen – poski oli tosi kipeä ja tykyttävä. Paluumatkalla istahdin laavulla nauttimaan lämpimästä auringonpaisteesta, koirien tutkiessa ympäristö. Laavulla oli käynyt useita makkaranpaistajia, laskin että makkarakeppejä oli laavun seinustalla toista kymmentä. Ei olisi millään malttanut lähteä kotia kohti, mutta lähdettävä oli – jokohan nyt oli viimeinen lenkki kevät jäillä – toivottavasti ei. Tulimme loppumatkan Kantolantien kautta pois ja kaikkiaan olimme pari tuntia lenkillä. Kuvittelin että parrat tyytyisivät lenkkiin, mutta mitä vielä – ovat kalunneet loppuillan paistettuja isoja luita.
Entäs mun poski... olin hetken kotona ennen kuin uskalsin katsoa itseäni peilistä. Normaalioloissakin sitä välillä (useimmiten) säikähtää, kun näkee oman naaman – ei näyttänyt nytkään yhtään paremmalta. Poskessa silmän ja nenän välissä on punainen makkara, silmän alla punainen naarmu, silmänalusta oli jo osittain musta ja poski turvoksissa – jee kiva mennä huomenna ihmisten ilmoille... ei, ei ole ukko pieksänyt, ei en ole kaatuillut humalassa, ei en ole kävellyt oveen pahki (päin ovea) vaan koira huitaisi kepillä – kuka uskoo?
En välitä yleensä urheilusta pätkääkään – olen toivonut hiljaa mielessäni, että kaikki urheilu lähetettäisiin joko maksukanavalta tai siirrettäisiin esitettäväksi yhdelle TV kanavalle. Nyt kuitenkin salaa seuraan tuloslähetyksistä tai teksti tv:ltä kuinka Lahden Pelicans pärjää ensin välierissä ja nyt finaalipeleissä. Minulla on ollut tähän asti aihetta vain hurraa – huutoihin. Peukutuksia ja tsemppiä jatkopeleihin Pelicans!
Pekalla on varmaan ylimääräistä aikaa töissä (liian pitkät jonot rajalla) – joutaa tekemään muutakin tullin jonossa kuin ruokkia lintuja kädestä – siellä on kesyt tintit. Nimittäin, kun iltasella soitti se kertoi muutaman hienon ehdotuksen seuraavaan mökkeily- tai lomailureissuun liittyen. Onhan se hyvä, että Pekka on innostunut reissaan – vihdoinkin. Sitä ei sitten tiedä millainen reissu on tulossa, mut hyvin suunniteltu on puoliksi tehty – niinhän sitä sanotaan.
Minä poistun nyt suunnittelemaan nukkumaan menoa, aamulla herätys ennen kuutta. Joten - Sleep well!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti