Ihan ensimmäiseksi minulta loksahti leuka alas, kun olimme ajaneet jonkin matkaa lenkkimaastoille vievää tietä. Tien reunassa oli useita autoja – heti ensimmäiseksi tuli mieleen, että metsästysseuran porukka tai maanomistajat oli jostain syystä kokoontuneet. Kun hölmistyneenä ohitin pysäköidyt autot huomasin, että metsässä oli porukkaa ja paikalla oli ”koira-autoja” ja ainakin yksi koirien kuljetuskärry. Kyseessä oli siis koiraporukka ja koirat näyttivät olevan enimmäkseen riiseneitä... mitä hölmistymiseltä ennätin huomata. Hölmistymiseni johtui siitä, että en ikinä reiluun 20 vuoden aikana ole kyseisellä alueella nähnyt ison koiraporukan reenaavaan niissä metsissä... päin vastoin, kyseisen alueen metsästysseura on erittäin tarkka koirien ulkoiluttamisesta kyseisellä alueella. Treeniporukka oli ilmeisesti vuokrannut metsästysseuran majan ja sopineet hakutreenien pitämisestä alueella sillä paluumatkalla treeniporukka oli metsästysmajalla.
Ajoimme Sarin kanssa tietä reilusti eteenpäin ja jätimme autot parkkiin tien laidassa olevalle levikkeelle.
Ei päästy montaa metriä autolta, kun repun vetoketju petti ja kamera putosi tielle. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis... minulla oli tietenkin kamera vanhassa repussa. Kamera tippui objektiivi edellä tiehen, vastavalosuoja rikkoutui tuhannen päreiksi ja se lensikin sitten komeassa kaaressa metsään. Vastavalonsuoja on sittemmin sunnuntai-iltana haettu Unskin, Lisan ja Ihqun sekä Piksun avustuksella pois metsästä. Arvatkaa vaan otanko vihdoin uuden repun käyttöön kameran kuljettamiseen. On varmaan vaan niin, että kun johonkin tottuu siitä ei voi ihan helpolla luopua. Joo, tai blondi mikä blondi.
Rankasti noituen matka jatkui ja aika pitkälle mentiin ennen kuin kokeilin toimiiko kamera. Kameran tippuminen ei pilannut lenkkiä, josta muodostuikin tosi pitkä, mukava ja mielenkiintoinen. Suunnistimme samalle alueelle, jonne kaipasin alkuviikosta mörönsyöttiä mukaan.
Kohtasimme ensimmäiseksi rupisammakon, joka nautti auringon lämmöstä tiellä. Sitä ei näyttänyt häiritsevän ohi juosseet koirat, eikä minun kuvaaminen. Istahdimme hetkeksi ihanan siistille ja hyvin tehdylle nuotiopaikalle nauttimaan Sarin tuomia suklaata ja kolaa... koirat sai tyytyä mukana olleisiin makupaloihin. Nuotiopaikalla istuessamme, pullea Peippo tepasteli lähistöllä, yhtään meistä välittämättä. Nuotiopaikalta jatkoimme matkaa soramontuille ja kiertelimme niitä ympäröivässä metsässä tovin, ennen kuin lähdimme paluumatkalle.
Paluumatkalla poikkesimme toiselle metsätielle, piti päästä katsomaan minne se johtaa. Tien varressa oli pari vanhaa hirvitornia, joihin emme uskaltaneet kiivetä niiden huonon kunnon vuoksi. Päätimme jatkaa tietä eteenpäin kolmannelle hirvitornille, joka oli hakkuaukean takan metsänreunan suojassa. Tie päättyi hakkuualueen kääntöpaikalle, koirat oli meitä 2-3 metriä edellä keskellä kääntöpaikkaa, kun tapahtui sellaista jonka ainakin minä muistan ikäni.
Kuljin hieman Saria edellä, kun jalkojeni juuresta lehahti lintu lentoon äänekkäästi äännellen. En ikinä kuuna päivänä olisi uskonut, että lintu päästää ihmisen niin lähelle ja senhän oli jo koirat ohittaneet. Kaikki tapahtui muutamassa sekunnissa - lintu lensi matalalla äännellen koirien ohi, minä katsoin hölmistyneenä jalkojeni juureen mistä lintu lähti ja näin pesän pienessä kuopassa. Ilmoitin Sarille pesästä, jossa oli neljä vihertävän kirjavaa munaa. Kutsuimme koirat ja lähdimme nopeasti pois paikalta, samalla varmistaen ettei koirat juokse pesän päältä. Tunnistimme linnun pikkukuoviksi. Hautova lintuparka pysytteli pesässä koirien ohittaessa sen – onneksi koirat ei huomannut sitä ja minä ilmeisesti olisin astunut melkein pesän päälle, joten linnun oli lähdettävä lentoon. Minulle ei tullut mieleenkään jäädä kuvaamaan pesää, päin vastoin, tunsin suunnatonta häpeää että häiritsimme lintua. Toivottavasti nopea poistuminen paikalta sai linnun palaamaan pesälle, eikä mitään vahinkoa päässyt tapahtumaan. Se on varmaa, en palaa kyseiselle hakkuualueelle ennen puolukoiden kypsymistä. Jätän koko alueen rauhaan ja lenkkeillen metsissä, joissa ei lintuja juuri näe eikä kuule... sellaisiakin lenkkimaastoja onneksi löytyy.
Olemme Sarin kanssa suuria lintujen ystäviä ja Sari tunnistaa lintuja niiden lauluäänen perusteella... paljon useamman kuin minä.
Meidän lenkki vierähti reilun 3h pituiseksi aurinkoisessa, mutta tuulisessa säässä. Metsän suojassa kova tuuli ei juuri haitannut, mutta tuulen todellisen voiman tunsi kun pääsimme meidän pihalle.
Laitoin nopeasti ruuan... eka kerran eläissäni tein muuten jälkiruuaksi appelsiinituoremehusta mehukeittoa (?). Ostin luomu appelsiinimehua, sitä kattilaan, suurustin perunajauhoilla ja kiehautin. Lisäsin sokeria, vaniljasokeria ja appelsiinin palasia. Mehukeitto oli hyvää ja just sopiva jälkkäri makkara- jauhelihakeitolle. Syötyämme olisimme olleet valmiit kellahtamaan sohvalle... oltiin kyllä tosi tyrmässä, mutta sitten oli kahvittelun vuoro ja Sari lähti Iran kanssa kotia kohti. Meillä meni partojen kanssa ihan lepposissa ja rauhallisissa tunnelmissa loppuilta.
---------------------------------------------------------------------------------------------------------
Kempeleen ryhmänäyttely 20.05.2012
Markku ja Ira... huom! taustalla valmistaudutaan kehään rennoissa merkeissä.
Onneksi sää oli pilvipoutainen, olimme varustautuneet lämpimin vaattein ja sateenvarjojen kanssa, koska oli myös luvattu sadekuuroja.
Iran ja Jolin luokassa oli lisäksi Reetun esittämä Helmi jotka kiilas Antin esittämän Jolin eteen Ira voitti luokan Markun esittämänä. Kaikki saivat hyvät arvostelut ja ERI:n, mutta SA:ta tuomari ei raskinut antaa juniorinartuille.
Veteraaninartuissa Opri esiintyi terhakkaana ja vähemmän veteraanina. Oli ilo katsoa kun ton ikänen sakemanni menee kehässä todella reippaasti. Opri tuli toiseksi arvosanalla ERI ja SA ja oli loppujen lopuksi PN3!
Näyttelypaikalla tuli nähtyä pitkästä aikaa isompi joukko tuttuja koiraihmisiä – joita oli tosi mukava nähdä ja olisi ollut mukava jutella enemmänkin. Pasi tarjosi meille vielä kahveet ennen kuin lähdimme kotia kohti.
Ennätin nähdä vielä Marjan ja Tuomon, jotka toivat kehään syksyllisen hoitokoirani Trillin. He joutuivat odottamaan vielä kehän alkua... ja sain myöhemmin viestin että juniori Trilli oli ollut ROP!!!! Hitsi, mihinkähän se kakara vielä Marjan kanssa yltää!!! Hienoa Trilli... niin sitä pitää!!!!
Olisihan siellä kulunut aikaa toinen mokoma, mutta olin sanonut Piksulle että se saa ampua minut jos ei lähdetä kotia kohti ennen yhtä. Niin me lähdettiin, eikä Piksun tarvinnut käyttää nallipyssyä.
No niin, monta vapaa päivää takana, olen laiskotellut ihan luvan kanssa suurimman osan vapaasta. Sää olisi saanut olla lämpimämpi, mutta ei mopolla mahottomia. Kyllä se kesä sieltä on tulossa.
Nyt untenmaille ja toivotaan ettei huomenna sada... "ennustin" nimittäin Ilmatieteenlaitoksen sivuilta Piksulle, että aurinko paistaa – olen kuulemma päkkikankaan pekka pouta :).
Käviskö tälläinen ennustus? - jos tuntuu likomärältä - sataa kaatamalla, jos tulee hikiki – on huh hellettä, jos kuljet liukkaasti – on myötätuuli, jos selkä painuu kumaraan – pusket vastatuuleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti